Lauri Kemppainen: Johdatus populaarimusiikin filosofiaan, osa 2 – Suvi Teräsniska, suomi-iskelmän Nietzsche

Kesä 2014 oli poikkeuksellisen kuuma. Uutiset täyttyivät sairaaloihin pommitetuista siviileistä, yksin ja eristettynä kuolevista Ebola-potilaista, ohjuksella tuhotusta matkustajakoneesta, seipäännokkaan nostetuista ihmispäistä ja elävältä haudatuista lapsista.

Huomasin ajattelevani usein suomi-iskelmää. Erityisesti mielessäni pyöri eräs Suvi Teräsniskan esittämä kappale. Se on nimeltään ”Täydellinen elämä”.

Biisi on saanut paljon radiosoittoa, eikä ihme. Teräsniska laulaa kauniisti ja kappale on laadukkaasti tuotettua, helposti lähestyttävää pop-iskelmää. Minua siinä on kuitenkin kiinnostanut lähinnä Sana Mustosen kynästä lähtöisin oleva teksti.

Säkeistöissä kappaleen kertoja kuvailee, kuinka hänellä on tapana kirjoittaa ylös erilaisia ilon, surun, menetyksen ja pelon aiheita, ja kanavoida nämä kokemukset lauluiksi. Kertosäkeistössä biisin avainajatus tiivistetään: ”Elämä on sekoitus onnea / Ja surullisia vaiheita / Meillä on täydellinen elämä / Täynnä laulun aiheita.”

Jo kappaleen ilmestyessä syksyllä 2013 pidin väitettä täydellisestä elämästä paitsi mielenkiintoisena myös uhkarohkeana. Toki se oli suoraa jatkumoa vuosia kukoistaneelle iskelmätekstitrendille, jonka kaanoniin sisältyi jo monin sanoin muotoiltua kaunista ihmistä ja maailmaa. Suvi Teräsniskan kappaleella oli kuitenkin ylivoimaisesti eniten pokkaa.

On eri asia sanoa elämää täydelliseksi kuin suurenmoiseksi. Röyhkeydessään väite vetää vertoja parhaalle punkille: ”Meat is murder” tai ”Fuck the police” kesyyntyvät sen rinnalla. Arvostan asenteen tinkimättömyyttä, ehdottomasti. Mutta siitäkään en pääse mihinkään, että kesän 2014 uutisvirran ääniraitana kappale tuntui helposti joko julmalta, kyyniseltä tai hölmöltä.

Mutta miksi biisi olisi kohtuuton juuri nyt: mikä oikeastaan on muuttunut? Eikö maailmassa ollut kärsimystä, väkivaltaa, sairautta, luonnonkatastrofeja ja kuolemaa jo vuonna 2013? Miksi ”Täydellinen elämä” -niminen single ei olisi voinut ilmestyä radioaalloille aivan yhtä hyvin myös tänä syksynä?

Esimerkiksi joka ikinen Elämä lapselle -konserttien sydäntä särkevistä videoista esittää joka tapauksessa saman kysymyksen: Onko meillä todella täydellinen elämä? Siis elämä, joka ei yksinkertaisesti voisi olla parempi; elämä, jota jokainen muutos veisi väistämättä huonompaan suuntaan?

Ehkä tämä on joutavaa saivartelua. Ylitulkintaa laululyriikasta, jota ei ole tarkoituskaan ottaa kirjaimellisesti. Kysehän on runoudesta, hyvänen aika: tietenkään tekstiä ei ole tarkoitettu sovellettavaksi syöpäsairaisiin lapsiin, raiskauksiin tai kansanmurhaa pakeneviin pakolaisiin!

Epäilemättä näinkin, ja pois se minusta, että väittäisin Suvi Teräsniskan tai Sana Mustosen kuuluvan moraalisen kehityksen keskoskaappiin. Ehkä elämä ei ole sen enempää täydellinen kuin Dannyn sydän on rauhaton tuuliviiri.

Joka tapauksessa kappaleen radikaali väite kiusaa ja haastaa minua. Luulisin, että sitä on perusteltua lähestyä ainakin kolmesta eri kulmasta: deistisestä, nietzscheläisestä ja mystisestä. Ensimmäistä minun on vaikea ymmärtää ja toista pidän moraalisesti kyseenalaisena. Kolmas sen sijaan, niin uskon, osuu asian ytimeen.

”Pois se minusta, että väittäisin Suvi Teräsniskan tai Sana Mustosen kuuluvan moraalisen kehityksen keskoskaappiin.”

Deismi oli aikansa (erityisesti 1700-luvun) eurooppalaisen älymystön salonkikelpoinen versio jumalauskosta. Deistisessä ajatusmaailmassa Jumala on kuin kelloseppä, joka on aikojen alussa säätänyt maailman toimimaan mekaanisten luonnonlakien mukaan.

Deistien projektin yksi oleellisimpia piirteitä oli vastata niin sanottuun pahan ongelmaan. Tämän se teki korostamalla sitä, että luonnonlakien hallitsema maailma sisältää väistämättä muutosta, kipua ja pahuutta.

Luonnonlakien muuttumattomuudesta seuraa, että hyvien asioiden mahdollisuus tuottaa sivutuotteena myös pahojen asioiden mahdollisuuden. Yhtälailla painovoiman ansiosta koripallo soljahtaa sukkana sisään ja maanvyöry murskaa pahaa-aavistamattoman vuorikiipeilijän kallon.

Deistiseen ”metafyysiseen optimismiin” kuului ajatus siitä, että koska Jumala on hyvä, hän on tehnyt maailmasta ”parhaan mahdollisen maailman”. Deistinen tapa lähestyä ”Täydellistä elämää” olisi painottaa avainrivien alkuosaa: ”Elämä on sekoitus onnea / Ja surullisia vaiheita”. Maailma on kyllä täydellinen, mutta vain niissä rajoissa kuin se on ylipäätään mahdollista.

Kuva: Dlow & Nordberg

Kuva: Dlow & Nordberg

Filosofi Friedrich Nietzscheä (1844–1900) ei Jumalan hyvyyden puolustaminen paljon kiinnostanut. Pikemminkin heikkoutta ja sairautta hoivaavat kristityt edustivat Nietzschen mielestä vahingollista orjamoraalia. Nietzscheläisen tulkinnan kannalta erityisen oleellinen rivi ”Täydellisestä elämästä” kuuluu: ”Täynnä laulun aiheita”.

Julmankin elämän voi nimittäin vahvistaa täydelliseksi eräänlainen ”yli-ihminen”, joka luovan tahtonsa avulla nousee tarkastelemaan olevaisen kirjoa hyvän ja pahan tuolta puolen. Moraaliset erottelut menettävät merkityksensä, koska aidosti vahva ihminen vahvistaa ja hyväksyy elämän sensuroimatta ja valikoimatta: tekee siitä taidetta! Mitä sävykkäämpi elämä, sitä sävykkäämpää taidetta se synnyttää.

Tässä mielessä taidetta voi pitää varsin amoraalisena toimintana. Saksalainen kulttuurifilosofi Theodor Adorno (1903–1969) väittikin, että ”runouden kirjoittaminen Auschwitzin jälkeen on barbaarista”.

Kolmas – ja paremman sanan puutteessa ”mystinen” – tapa tulkita Teräsniskan kappaletta on lähestyä elämän täydellisyyttä olemisen näkökulmasta. Tällöin surulliset vaiheet ja laulun aiheet ovat epäolennaisempia puolia itse olemassaolon ihmeellisyyden äärellä. Filosofi Ludwig Wittgenstein (1889–1951) tiivisti asian ytimen: ”Mystistä ei ole se, miten maailma on, vaan että se on.”

Jos olemisen ajatellaan olevan absoluuttisesti parempaa kuin olemattomuus, voisi elämä olemassaolona olla täydellistä, riippumatta siihen sisältyvistä (esimerkiksi moraalisessa tai esteettisessä mielessä) epätäydellisiksi koetuista puolista.

Tällaisen suhtautumisen keskiöön nousee rakkaus itse elämän lahjaa kohtaan. Kuten Thomas Mann (1875–1955) vuodattaa (kristillisen) rakkauden luonteesta Taikavuori-klassikossaan: ”Se on aina oma itsensä, sekä laimeana elämänmyönteisyytenä että kiihkeänä intohimona – myötätuntoista suhtautumista kaikkeen elolliseen ja lahoamiseen tuomitun aineen hekumallista syleilyä.”

Tällaisesta tulokulmasta kappaleen musiikillinen, surumielisen kaunis tunnelma toimisi tulkinta-avaimena tekstin väitteeseen: täydellinen elämä on rakastava ja rakastettu elämä.

Maaliskuussa 2014 Tuukka Hämäläinen käsitteli ”Täydellistä elämää” Rumban lyriikkablogissa. Hämäläinen kirjoitti, että ”Sana Mustonen on itse asiassa tehnyt ihan menevän tekstin, vaikka se onkin kerta kuulemalla pureskeltu. Ajatus siitä, että ’täydellinen elämä’ onkin itsestään selvimmän merkityksensä sijaan elämä, jossa riittää iloja, suruja ja aiheita lauluille on kekseliäs. Intuitionvastaisuus luo sanoitukseen jipon, joka on kuitenkin tarpeeksi yksinkertainen kaikkien kuulijoiden ymmärtää.”

Toisin kuin Hämäläinen, minä olen joutunut pureskelemaan tekstiä kohta vuodenpäivät, enkä vieläkään tiedä, miten se olisi syytä ymmärtää. ”Jippoa” sanoituksesta kyllä löytyy. Mutta onko se totta?

En osaa päättää, onko ”Täydellinen elämä” ennen kaikkea etuoikeutettujen sietämätöntä postikorttifilosofiaa vai syvällisesti oikeaan osuva reaktio olemassaolon silkkaan ihmeellisyyteen. Olen siis hämmentynyt – niin kuin nyt taiteen äärellä yleensä ollaan.

Sanat: Lauri Kemppainen

Sanat: Lauri Kemppainen

Kommentointi