Jose Riikonen: Kaikki me kuolemme pian

Newton makaa beigenvärisessä oloasussa asuntonsa lattialla.

On ihan hiljaista.

Silmät ovat auki ja ne vetistävät, kasvot näyttävät kireiltä. Newton näyttää perin ahdistuneelta, ja hän on myös juovuksissa, onhan kello jo 9:30 aamulla.

Hän on elänyt pitkään ja haluaisi kuolla tai mennä takaisin kotiin tähtiin, koska hän on kotoisin avaruudesta.

Tätä pitänee selittää: Newton on siis avaruusolento, joka ei voi kuolla. Maapallolle saapuessaan hän päätyi ensin rikastumaan, sitten hän päätyi muiden hämmästeltäväksi ja esiteltäväksi, ja lopulta hän päätyi turmeltumaan alkoholismin syövereihin.

Nyt hän makaa tuossa lattialla, suree menetettyä rakkauttaan Mary-Louhun ja käy aina silloin tällöin jääkaapilla ottamassa giniä ja etsimässä kaapeistaan Twinkies-patukoita ravitakseen itseään.

Me katsomme tätä asiainkulkua Lontoossa King’s Cross -teatterissa ja pohdimme, mistä oikein on kysymys.

Kun Newtonin luona vierailee aggressiivinen Geisha, meno käy hurjaksi. Ja sitten jostain ilmaantuu vielä Tyttö (isolla alkukirjaimella), joka on ehkä Newtonin mielikuvituksen tuotetta tai sitten ei.

Pian Newtonin assistentti kilahtaa. Hän laulaa Changes-kappaletta, hänen hiuksensa muuttuvat sinisiksi ja hän alkaa heitellä aviomiestään tavaroilla. Sitten ollaan jo New Yorkissa, sitten Berliinissä, ja sitten tulee vielä murhamies Valentine puukkoineen riehumaan. Joku piirtää ikkunaan pallon, jossa lukee ”Mars”.

Kaikki on epäselvää.

Paitsi se, että Newtonilla on paha olla, ja että hänen pitäisi jo kuolla. Selvää on se, että kuolema ei olisi millään tavalla surullinen juttu. Se olisi raukea hetki, jolloin voisi päästää irti.

Yksi tulkinta kaikesta tästä on se, että tässä puhutaan rockmusiikista ja siitä, miten sen rakentaneet ihmiset ovat – osa enemmän ja osa vähemmän – loukussa samalla tavalla kuin Newton.

”Raamatussa Lasarus ei missään vaiheessa hihku innosta päästyään ylös haudasta.”

Kun istumme lontoolaisessa teatterissa seuraamassa, kuinka Newton yrittää päästä hengestään, David Bowien kuolemasta on kulunut karvan verran yli vuosi.

Siksi me olemme täällä tänä iltana. Meneillään on Lazarus-niminen musikaaliesitys, joka oli Bowien viimeisiä taiteellisia rutistuksia, ennen kuin hän kuoli kymmenes päivä tammikuuta 2016.

Lazarus jatkaa Thomas Newtonin tarinaa. Thomas Newton taas on tuttu heille, jotka ovat katsoneet vuoden 1976 The Man Who Fell to Earth -elokuvan, jossa David Bowie esitti tätä avaruusolentoa.

Newtonin tarina vuoden 1976 elokuvassa ja tässä tämän päivän musikaalissa on verrannollinen rockmusiikkiin sekä moneen vanhaan artistiin.

Se on nimittäin tarina rappeutumisesta ja siitä, kun haluaisi päästää irti, mutta jokin pitelee kiinni. Bowien Lazarus ei kerro raamatullista tarinaa Lasaruksen kuolleistaheräämisestä.

Päinvastoin.

Raamatussa Lasarus ei nimittäin missään vaiheessa hihku innosta päästyään ylös haudasta. Nick Cavekin kirjoitti Lazarus-nimisen laulun, ja hänen tulkintansa menee näin:

”I mean, he never asked to be raised from the tomb.”

Bowien Lazarus ei ole tarina onnellisesta, vapauttavasta ylösnousemuksesta, vaan metafora ihmisestä, joka kiskotaan haudan levosta takaisin ruumiin vankilaan harhailemaan muistoineen entisestä rakkaudesta. Sekä ihanista hetkistä, jotka ovat kauan sitten haihtuneet alkoholismin ja melankolian sumuun kuin sateen huuhtomat kyyneleet.

Lazarus – ja Newton – ei ole kuollut eikä elävä, vaan jossain siellä välissä.

Aivan kuten rockmusiikki.

Tuo zombi.

Kuvitus: Iris Flinkkilä

Kuvitus: Iris Flinkkilä

Surun vuosi 2016, kirkuvat otsikot ja somepäivitykset.

David Bowie, Glenn Frey ja Leonard Cohen kuolivat. Koska Lemmy Kilmister kuoli ihan vuoden 2015 lopussa, hänetkin lasketaan mukaan. Prince kuoli. George Michael kuoli. Näiden lisäksi kuoli moni muu merkittävä kulttuurivaikuttaja, Turkkakin.

Kuolemista uutisoitiin yllätyksinä. Eivät ne olleet yllätyksiä. Moni kuolleista oli jo vanha – ainakin kuluttaviin elintapoihinsa nähden.

Tässä lisää ihmisiä, jotka kuolevat pian:

Bob Dylan, Paul McCartney, Keith Richards, Brian Wilson, Chuck Berry, Little Richard, Elton John, Bruce Springsteen, Steven Tyler, Gene Simmons, Pete Townshend, Robert Plant, Iggy Pop, Jimmy Page, Roger Waters, Ian Hunter, Ozzy Osbourne.

No niin. Enää ei tarvitse yllättyä ja järkyttyä erityisen paljon seuraavista lähitulevaisuuden uutisista, jotka koskevat rockin kuolemaa.

Kaikki luetelluista ovat vanhoja miehiä, jotka edelleen jatkavat ainakin jollain tavalla musiikkiuraansa.

He kaikki ovat myös ikoneja, jotka ovat omalta osaltaan määrittäneet, mistä puhutaan, kun puhutaan rockmusiikista.

He kaikki ovat tehneet hienoa taidetta, mutta en oikeastaan halua enää nähdä suurinta osaa heistä esittämässä sitä, koska se on vähän surullista katsottavaa.

Silloin tulee nimittäin mieleen Lasarus, joka revitään haudasta puoliksi elävänä ihmisten pällisteltäväksi.

Kuvitus: Iris Flinkkilä

Kuvitus: Iris Flinkkilä

Kun televisiosta tuli vähän aikaa sitten Led Zeppelinin konsertti, jossa vanhat, lihoneet yhtyeen jäsenet esiintyivät joko vanhoille ja lihoneille faneilleen tai ”pakkohan se on nähdä” -kokemuspankkiinsa valuuttaa kerääville nuoremmille kuuntelijoilleen, siinä ei ollut oikein mitään inspiroivaa.

Musiikki oli hyvää, mutta tuli mieleen, että jokin tässä on pielessä.

Tai siis: onko hienoa katsoa, kun Ozzy Osbourne huojuu lavalla? Onko hienoa, mennä katsomaan Mott the Hooplen comeback-keikkaa? Onko kiinnostavaa tarkastella, kun Bob Dylan sammuilee pianonsa äärellä?

Kaikki tuo on omalla tavallaan irvokasta. Tiedän sen, koska olen sen itsekin kokenut, kun David Bowie esiintyi Suomessa Provinssirockissa 2003.

David Bowieta rakastan niin paljon, että vaikka olen aika hetero, antautuisin välittömästi, jos Bowie olisi pyytänyt, oli hän sitten 20-vuotias tai 60-vuotias. Se keikka oli vieläpä silloin uutta levyä mainostavaan kiertueeseen kuuluva, ei siis silkkaa nostalgiaa.

Kaikki oli täten valmista täydellisen euforiseen ”minun” ja ”meidän” hetkeen rock’n’ roll-musiikin parissa.

Ei siitä kuitenkaan sellaista tullut.

Karrikoiden sanoen me kaikki yleisössä odotimme lopulta eniten sitä, että myöhäiskeski-ikäinen Bowie nostaisi kätensä sivuilleen ja kajauttaisi (tuossa iässä jo sävelaskelta alempaa) vuoden 1972 Ziggy Stardust -laulunsa viimeiset, ikoniset säkeet ilmoille, jotta voisimme yrittää jollain ihmeen konstilla elää sen, miltä se on tuntunut silloin, kun se merkitsi jotain uutta ja mullistavaa.

Tätähän rock nykyään tuppaa olemaan: vanhoja ihmisiä laulamassa vanhoja lauluja tai nuoria ihmisiä laulamassa kopioita vanhojen ihmisten lauluista.

Taiteessa nuorten pitää tulla ja tappaa vanhat, ei kopioida heitä. Ei taiteessa pitäisi olla sijaa lasaruksille.

”Tätähän rock nykyään tuppaa olemaan: vanhoja ihmisiä laulamassa vanhoja lauluja tai nuoria ihmisiä laulamassa kopioita vanhojen ihmisten lauluista.”

Palataan Lontooseen.

Newton on epätoivoinen, mutta sitten hänen asuntoonsa tulee Tyttö. Hän on nuori, ehkä viisitoistavuotias. Tyttö antaa Newtonille toivoa. Hänen avullaan Newtonin saattaisi olla mahdollista päästä taas tähtiin, tai ehkä hän voisi kuolla.

”Voisimme rakentaa avaruusraketin!” Tyttö huutaa.

Nuoruudessa on tällaista naiivia, kaiken tieltään raivaavaa idealismia. Mikään ei ole mahdotonta. Eikä kysymys ole edes iästä.

Nuoruus on sitä, että innostuu asioista. Nuoruus on sitä, että haastaa itseään tekemään, kokemaan ja haluamaan jotain uutta. Nuoruus on sitä, että ihminen kokee velvollisuudekseen kaataa muureja, joita vanhat ihmiset ovat asettaneet esteiksi. Nuoruus on ehdottomuutta ja tarvetta kyseenalaistaa kaikki.

Vanha ihminen taas voi ihan hyvin olla 20-vuotias, jonka pitkästyttävä mieli on täynnä rajoja, sääntöjä, normeja ja varmaa tietoa siitä, että ne ovat oikea tapa elää, koska niin on aina ollut ja niin tulee aina olemaan.

Vanhuus on tässä kontekstissa luovuttamista. Samanlaista luovuttamista kuin Newtonilla, joka on lukkiutunut asuntoonsa juomaan viinaa mielenmasennuksen syövereihin, koska ei mikään kuitenkaan koskaan muutu.

Vastaavasti nuori ihminen voi olla vaikkapa David Bowie, joka tekee yhden uransa kokeellisimmista ja innostavimmista levyistä 68-vuotiaana.

Rockmusiikissa – entisessä nuorten musiikissa – ei ole enää nuoruutta. Suurin osa ruumiinsa taakan pian jättävistä rockmuusikoista on vanhoja sanan kaikissa merkityksissä, ja pitkälti sama pätee sen musiikin yleisöihin.

Eikä tarvitse mennä edes 1970- tai 1980-luvulle. The Smashing Pumpkins ei ole enää relevantti. Kaikki brittirockyhtyeet Oasiksesta Sueden kautta Bluriin tuntuvat muinaisjäänteiltä.

Mutta kenen käsissä rock nyt on? Mistä löytyisi nuoruutta sen sijaan, että rockmusiikki typistyisi pastissinomaiseksi ja epäkiinnostavaksi kopioimiseksi, jollaista se tuntuu harmillisen paljon nykyään olevan?

Ja itse asiassa, mistä edes puhumme, kun puhumme rockista? Mistä puhumme, kun ilmaisemme, että ”rock on kuollut” – ja samalla huokaisemme fraasin pohjattoman latteuden vuoksi?

Kuvitus: Iris Flinkkilä

Kuvitus: Iris Flinkkilä

Puhumme musiikin sijaan siitä, että into, kapina ja dekadenssi ovat kuolleet. Puhumme siitä, että jännittävyys ja rajojen rikkominen ovat kuolleet.

Eikä nyt puhuta pelkästään rockmusiikin kuolemasta, sillä eihän ole musiikkityyliin sidonnaista, onko se inspiroivaa ja uusia suuntia näyttävää.

Ehkä tässä puhutaan enemmän myyttisyydestä, asenteesta, ajattelutavasta ja yleensä elämisen tavasta, jolla ei tunnu olevan enää juurikaan sijaa.

Ehkä tässä puhutaan nuorisokulttuurista, mikäli se on määritelmällisesti sellaista, joka on vastavoima konservatiivisille asioille sen sijaan, että se toistelisi hyväksyttyjä ajatuksenkulkuja.

Vastavoimaa ei tunnu löytyvän oikein mistään valtavirtaisesta musiikista: jos kaikkien viime vuoden kesäfestivaalien pääesiintyjä Cheek kertoo nuorisokulttuurin arvoista, en halua olla siihen osallisena.

Ehkä tämä konservatiivisuus on heijastusta siitä, miten pelokkaita ihmiset nykyään ovat.

Ehkä talouskriisit, terrorismi, tietoyhteiskunta, nationalismin nousu, ympäristökatastrofin uhka ynnä muut ilmiöt ovat saaneet ihmiset hamuamaan turvallisuutta, terveyttä ja jotain määrittelemättömiä perusasioita.

Tai sitten uuden nuorisokulttuurin radikaalein ilmiö on nimenomaan se, ettei sillä ole mitään yhteistä agendaa tai kapinaa mitään kohtaan.

Ja kyllä, olen kyllä hyvin tietoinen siitä, että maailma on juuri nyt pullollaan mitä mielenkiintoisinta vasta- ja alakulttuuria. Sitä on varmasti enemmän kuin koskaan.

Mutta se on sirpaleina siellä täällä. Eikä kukaan revi niihin sirpaleisiin jalkapohjiaan, koska jokainen on luonut sosiaalisessa mediassa itsensä ympärille oman turvallisen reviirin, jonka ulkopuolelle ei tarvitse astua.

Kuvitus: Iris Flinkkilä

Kuvitus: Iris Flinkkilä

Lontoossa Valentine-niminen mies astuu lavalle. Hän on sarjamurhaaja. Hän murhaa Newtonin puukolla.

Newton makaa avaruusraketissa. Tyttö on hänen vierellään ja laulaa. Tyttö asettaa kätensä avaruusraketissa makaavan, kuolemaan tekevän Newtonin rinnalle, Newton kaappaa Tytön syleilyynsä.

Newtonin kuolema on kaunis tapahtuma, jossa hän pääsee irti niistä kahleista, jotka häntä ovat sitoneet.

Ne ovat kahleet, joita raahaavat mukanaan myös rokkisedät, jotka syövät itse omaa myyttiään sisältä käsin järjestämällä möhömahaisia stadionkonsertteja.

He ovat ajautuneet vanhoiksi ja heidän faninsa – nuoret ja vanhat – ovat vanhoja sanan kaikissa merkityksissä, ja rockista sekä koko valtavirtaisesta nuorisokulttuurista on tullut vanhojen ihmisten temmellyskenttä.

Mikä saisi meidät kaikki lähtemään Newtonin lailla taas takaisin tähtiin?

Auttaisiko, jos tulisi murhaaja-Valentine ja päästäisi pöhöttyneen kaanonin tuskistaan: että vanhat rokkisedät astuisivat viimein pois näyttämöltä?

Olisiko niin, että kun seuraava suuri taiteilija kuolee, ei kannata olla liiaksi murheissaan, koska luovuuden ja taiteen lähellä on aina pakko olla tuhoa ja kuvainraastamista?

Itkuisuuden sijaan seuraavan suuren kuoleman äärellä on syytä nostaa malja.

Areena on vapaana jollekin uudelle ja inspiroivalle, kun Newtonin tavoin yksi sankari lähtee avaruusraketilla takaisin tähtiin.

Sanat: Jose Riikonen

Sanat: Jose Riikonen

Creat vinkkaa: Tallinn Music Week -festivaalilla 27.3.–2.4.2017 yli 250 kansainvälistä ELÄVÄÄ artistia ympäri kaupunkia vain parin tunnin botskimatkan päässä Helsingistä. Liveohjelman lisäksi koko Tallinna täynnä kaikenlaista muutakin rakkaudella kuratoitua urbaania kulttuuritapahtumaa ravintolafestivaalista taiteeseen ja designiin. Festaripassi ennakkoon Tiketistä 63,50 eurolla – klikkaa tästä verkkokauppaan.
32382771762_d2c2c74ba4_k

Kommentointi