Poklomi

Jean Ramsay: Kaksi kuvaa kuolleesta

Kun ihmiset surevat George Michaelia, mitä he surevat?

Mikä tekee legendan? Mikä on se attribuutti, joka selittää yllättävän intohimoisen julkisen suremisen?

Tätä olen miettinyt George Michaelin kuoleman ja sitä seuranneen sometulvan yhteydessä.

Unohdus tuntuu olevan yksi selittävä tekijä. Menetyksen tuskan syvyys tuntuu olevan suoraan verrannollinen siihen, miten kauas valokeilasta artisti on viime vuosinaan kadonnut. Sen kautta suruun sekoittuu häpeää siitä, että on itse osallistunut tähän unohtamiseen, sekä tarvetta korostaa, miten artisti on ollut itselle tärkeä ja käänteentekevä, vaikka suuri yleisö on hänet unohtanut.

Tämä pätee George Michaeliin ja monelta osin myös annus horribiliksen aloittaneeseen David Bowieen (Lemmy kuoli jo vuonna 2015).

Kirjoittaessamme George Michaelista kirjoitamme tosiasiassa itsestämme suremassa George Michaelia. Meille George Michael on limudiskojen hitaita laulanut samettiääni, vaaleanpunainen toiseen sukupuoleen ja/tai omaansa heräämisen airut. Tai yhteiskunnallisesta vinkkelistä subversiivinen LGBTQ-esitaistelija ja hyväntekijä, eräänlainen popin prinsessa Diana: ”iso tukka” 80-luvulta, ikoni pehmeässä fokuksessa, omien halujensa marginalisoima ja tuhoama traaginen hahmo.

”Kirjoittaessamme George Michaelista kirjoitamme tosiasiassa itsestämme suremassa George Michaelia.”

Kukaan ei ole nostanut esiin Epic Sax Guyn versiota Careless Whisperistä tai Shittyflutedin Last Christmasia, vaikka ne olivat vielä viime viikolla ne tiuhemmin feedissä vastaan tulleet linkitykset Georgen musiikkiin.

George Michaelista oli tullut parodinen hahmo, se homoseksuaali vessassa, jolle oli lupa nauraa; pastellinsävyinen 80-luvun ”neiti Havisham”, joka eli muistojensa keskellä jossain hämähäkinseittien tuolla puolen.

Itseäni alkoi kuoleman myötä kiinnostaa tämä unohdettu näkymätön hahmo: pienessä ja kaikin osin George Michaelin hahmon vastakohdanomaisessa Goring-on-Thamesissa Englannin maaseudulla asuva howardhughesmäisiin mittoihin turvonnut anathema. Goring on Xanadu, ja jossain kaikuu vaimea lapsen huuto: ”ROSEBUD!”

George Michaelista syyskuussa otetuissa viimeisissä valokuvissa on jotain todella pysäyttävää: hahmo on pimeyden ympäröimä, aivan chiaroscuron sääntöjen mukaan, ja vanitas-teemaa tuntuu tukevan syöminen sekä sitä seuraava irvokas turvotus, lihavuus. Fyysinen todellisuus alleviivaa välimatkaa tämän viimeisen Georgen ja sen ”CHOOSE LIFE” -T-paita päällä heiluvan nuoren helmihymyisen klopin välillä.

Ne kuvat ovat unohduksen kivulias polttopiste ruumiillistuneena ja näyttävät meille itsestämme sen, mitä emme tahdo nähdä: rappeutumisen, pimeän, kuoleman. Niiden rinnalla paljastukset hyväntekijyydestä tai se järkyttävän kova Freddie Mercury -tributointi treeneissä tuntuvat hyvältä, mutta niissä ei ole mitään uutta.

Niissä kahdessa kuvassa, ja kuoleman arkipäiväisyydessä, sen banaalissa normaaliudessa, taas on. Se leikkaa enkelin siivet, pudottaa tähden maahan.

JÄIKÖ NÄLKÄ?

Pihvi

Post-Pulkkinen

Miten paljon Paperi T:ssä on Henri Pulkkista? Miten paljon Henri Pulkkisessa on Paperi T:tä? Miten paljon kummassakaan on alfaa? Entä mikä on se alfaa...

11.11. 2016

Pihvi

Me, myself and Amelia Earhart

Merja Pöyhönen on Amelia Earhartin kaksoisolento – mahdollisesti reinkarnaatio – ja Amelia Earhart -nukke on Pöyhösen tulkinta Amelia Earhartista,...

21.3. 2017