Janne Flinkkilä: HILJAA! Musiikkibisnes 2.0 – niukkuuden ekonomia

Kaikki menestystarinat perustuvat kiepautukseen. Kun bisnes on kyllin kauan äkistänyt itseään perse edellä puuhun, etulyöntiasemaan nousee se, joka ymmärtää kiepauttaa bisnesmallin 180 astetta ja täräyttää puu edellä perseeseen.

Musiikkibisneksen murroksesta on sössötetty jo 15 vuotta. Internetin infrastruktuuri oli valmiina, mutta Napster keksi räjäyttää potin. Siinä missä aiemmin fyysisillä markkinoilla oli jaettu niukkuutta, yhtäkkiä tarjolle tuli kaikki maailman musiikki.

Levy-yhtiöt lähtivät torjumaan tätä kehitystä: he nitistivät Napsterin lakimiesarmeijoillaan ja yrittivät tyrehdyttää musiikin valumista verkkoon c-levyjen kopiosuojauksilla. (Käytän ilmaisua ”c-levy”, koska ”cd-levy” on hölmöä tautologiaa: vain idiootti puhuu ”compact disc -levystä”. Sitä paitsi ilmaisu nivoo c-levyn samaan historialliseen jatkumoon c-kasetin kanssa.)

Taistelu oli turhaa. Kesti kymmenen vuotta, kunnes levy-yhtiöt myönsivät, että kiepautus oli jo tapahtunut eikä entiseen maailmaan ollut paluuta. Silloin he lähtivät Spotifyn kelkkaan tarjoamaan musiikkia kuluttajille tavalla, jonka he olivat oppineet jo Napsterin aikaan.

Musiikkibisnes on harvinaisen typerä bisnes. Vai mitä pitäisi päätellä siitä, että aina tarvitaan jokin ulkopuolinen taho näyttämään, miten asiat pitää tehdä, kun alasta itsestään ei siihen ole? Napsterin toteuttivat amatöörinörtit, iTunesin tietokonefirma, Spotifyn ruotsalaiset koodarit, jotka olivat aiemmin pyörittäneet bannerimainontayhtiötä.

Siksi tämäkin visio tulee nyt alan ulkopuolelta. On ilmiselvää, että edessä on väistämätön muutos. On uuden kiepautuksen aika.

”Musiikkibisnes on harvinaisen typerä bisnes.”

Viidentoista vuoden ajanjakso niukkuuden ekonomian hylkäämisen jälkeen on tehnyt musiikkialasta sairaan.

Vuonna 2012 Suomen äänitemarkkinoista 73,47 prosenttia oli kolmen suurimman levy-yhtiön hallussa. Levykaupat ovat kadonneet eikä enää edes marketeissa myydä äänitteitä. Spotify tekee tanakasti persnettoa. Maailman suurin konserttijärjestäjä ja ohjelmatoimisto Live Nation on tehnyt vuosikausia tappiota. Kojo syö nachoja.

Koska koko Suomen musiikkialan liikevaihto on samaa luokkaa kuin yhdellä keskikokoisella Prismalla tai parilla suurehkolla ABC-liikenneasemalla, täydellinen kiepautus ei vaatisi koko kansantalouden mittakaavassa kovin rajua investointia.

On yksinkertaisesti palattava niukkuuden ekonomiaan. Siinä on menestymisen mahdollisuus, kunhan toimitaan tarpeeksi tehokkaasti.

Luontevinta muutos on aloittaa livepuolelta. Yhden keskikokoisen ohjelmatoimiston valtaaminen ei vaadi edes lottovoiton suuruista investointia. Palkataan muutama agentti lisää ja kiinnitetään kilpailijoilta uusia yhtyeitä. Agenteille annetaan uusi, yksinkertainen toimintaohje: älä koskaan vastaa puhelimeen.

Sähköpostikäyttäytymiseen ei tarvitse antaa toimintaohjeita, sillä kaikkien agenttien postiohjelmiin asetetaan automaattivastaaja, jonka teksti kuuluu seuraavasti: ”Haista sinäkin vittu.”

Hyvin nopeasti yhteydenottojen määrä kentältä vähenee huomattavasti.

Artistit siirtyvät luontevasti 360 asteen malliin: pyörivät kotona paikoillaan, koska heitä ei enää lähetetä keikoille. Kun esimerkiksi Yö-yhtyeen keikkailua näivetetään tiukasti kolmisen vuotta, Olli Lindholm palaa automaattisesti taksin rattiin. Eikä siinä taksissa soi enää radio.

Tätä mallia laajennetaan läpi livekentän. Mistä ansaintalogiikka, voi joku kysyä. Siihen on selkeä vastaus: kiepautus.

Jokainen menestynyt artisti jakaa vahvasti tunteita. Jakosuhde vaihtelee, mutta esimerkiksi jokaista Mamba-fania kohtaan on noin 2,73 Mamba-vihaajaa. He ovat valmiita maksamaan siitä, ettei heidän tarvitse altistua Mamban musiikille.

Aivan kuten ennenkin agentit voivat tarjota esimerkiksi takuudiiliä: artistille maksetaan tonni tai pari siitä, että hän pysyy kotona ja on hiljaa. Mikäli hän kuitenkin haluaa lähteä omalla riskillään keikkapaikalle, mistä luonnollisesti syntyy myös kuluja, hyvän markkinoinnin ansiosta ulkona voi olla jonoksi asti ihmisiä. He odottavat setelit käsissään: kuinka monen täytyy maksaa 20 euroa, jotta artisti suostuu olemaan nousematta lavalle?

Livepuolelle luodaan niukkuutta myös miehittämällä elävän musiikin yhdistykset eli elmut ja muuttamalla ne kuolevan musiikin yhdistyksiksi eli kuomuiksi.

”Kun Yö-yhtyeen keikkailua näivetetään tiukasti kolmisen vuotta, Olli Lindholm palaa taksin rattiin.”

Kentällä satsataan koulutustoimintaan: tähän mennessä elävän musiikin yhdistykset, oppilaitokset, kuntien nuorisotoimistot ja erinäiset hankkeet (Rockpolis, Rytmimanuaali) ovat pyrkineet auttamaan artisteja ja yhtyeitä uransa käynnistämisessä. Malli kiepautetaan: aloittelevien bändien tukemisen sijaan ryhdytään rohkaisemaan lopettelevia bändejä.

Kaikki tukitoimenpiteet käännetään toisinpäin: vientituen sijaan kannustetaan mahdollisimman pienelle alueelle käpertymistä. Apurahajärjestelmä muutetaan negatiiviseksi: vuosittain nimitetään joukko musiikintekijöitä etabloituneiksi taiteilijoiksi, jolloin he saavat kunnian maksaa valtiolle säännöllistä korvausta apurahakauden ajan. Viisivuotisella on jo merkittävä ennaltaehkäisevä pelotevaikutus.

Tärkein sektori on ääniteteollisuus. On yksinkertaisesti ymmärrettävä, että mitä vähemmän maailmassa on musiikkia, sitä arvokkaammaksi se tulee. Uuden musiikin julkaiseminen on karkea virhe. Sen sijaan on keskityttävä vähentämään musiikkia maailmasta.

Levytyssopimusten sisältö kiepautetaan. Kun levy-yhtiö kiinnittää artistin, tämä ei enää sitoudu julkaisemaan tiettyä määrää levyjä tietyn ajanjakson aikana. Sopimuksessa artisti sitoutuu olemaan hiljaa.

Tuotantokoneiston annetaan näivettää itse itsensä. Tuottajille, jotka ovat maailman sivu rukoilleet lisää budjettia, studioaikaa ja resursseja, annetaan pyytämänsä ja satakertaisesti enemmän.

Kun yhden Vain elämää -kokoelman tuotantobudjetiksi annetaan kymmenisen miljoonaa euroa ja deadline määritellään 20 vuoden päähän, tuottaja ja sessiomuusikot umpioituvat hermeettisesti studioon. Elleivät vajoa onnesta psykoosiin heti ensimetreillä.

Rima siis asetetaan niin korkealle, että jokaista haistapaskavedätystä on lupa ja jopa vaatimus hioa samalla pieteetillä kuin Brian Wilson työsti Smileä. Tällöin tuotantokoneisto jämähtää täyteen stagnaatioon. Tätä kutsutaan ns. omaa lääkettään -taktiikaksi.

Major-yhtiöt, joita on jäljellä enää kolme, ovat kautta historian ahmineet indie-yhtiöitä ja nielleet niitä sisäänsä omiksi levymerkeiksi. He ovat toimineet, kuten Mauri Sariola kirjansa nimessä opettaa: Pieni anoo iso sanoo.

Toimintalogiikka tulee viedä pidemmälle: keskittymisen seuraava looginen askel on alkaa systemaattisesti poistaa maailmasta kaikkea aiemmin julkaistua musiikkia, johon levy-yhtiöllä on oikeudet.

Fyysisessä formaatissa olevat nauhakakut tuhotaan. Digitaalisessa formaatissa olevat deletoidaan. C-levyvarastot murskataan. Vinyylilevyt sulatetaan lämmitysöljyksi, kuten Turkissa tehtiin 70-luvun öljykriisin aikaan. Musiikki vedetään pois kaikista digitaalisista palveluista.

Levy-yhtiöt ovat nyt jo ansioituneet erilaisissa joint venture -hankkeissa. Bundle-ajattelu esimerkiksi mobiilioperaattorien kanssa kiepautetaan toisinpäin: jos asiakas sitoutuu poistamaan Spotify-, iTunes- ja kaikki muutkin musiikkisovellukset puhelimestaan, hän saa rutosti ilmaista puheaikaa.

C-levyjen myynti on jo hiipunut lähes tyystin, mutta se ei riitä. Jo olemassaolevat levyt on kerättävä pois markkinoilta. Tätä varten tavarataloihin perustetaan uudestaan levyosastot ja kivijalkakaupat synnytetään uudestaan. Kuten arvannette, kyse on taas kiepautuksesta: levymyymälän sijaan konseptina on levyostamo.

Rajuilla kampanjoilla (Tällä viikolla Pokon englanninkielisistä julkaisuista 20 euroa per c-levy!) saadaan lopulta talteen ja tuhottavaksi valtaosa fyysisesti julkaistusta musiikista.

Teini-idoleihin ihastuminen on turvallinen tapa harjoitella kaukorakkautta. Musiikkibisnes 2.0 kiepauttaa asetelman päinvastoin: artistit alkavatkin avoimesti fantasioida alaikäisistä faneistaan. Vanhemmat kiskaisevat kukkaronnyörinsä kiinni ja ansaintalogiikka uusien nuorisonvillitsijöiden ympäriltä katoaa. Yksi niukkuuden ekonomian segmentti on tällä taputeltu. (Kuva: Jussi Helttunen)

Teini-idoleihin ihastuminen on turvallinen tapa harjoitella kaukorakkautta. Musiikkibisnes 2.0 kiepauttaa asetelman päinvastoin: artistit alkavatkin avoimesti fantasioida alaikäisistä faneistaan. Vanhemmat kiskaisevat kukkaronnyörinsä kiinni ja ansaintalogiikka uusien nuorisonvillitsijöiden ympäriltä katoaa. Yksi niukkuuden ekonomian segmentti on tällä taputeltu. (Kuva: Jussi Helttunen)

Koska vapaaehtoisuuteen perustuva musiikinpoisto ei luonnollisesti riitä, lobbausrintamalla on käytävä ankaraa työtä. Britanniassa on aikoinaan sovellettu muun muassa tiili- ja ikkunaveroja. Esimerkiksi ankarasti progressiivinen, hyllymetreihin perustuva levyhyllyvero on helposti perusteltavissa kestävyysvajeen paikkaamisella.

Moni muistaa 90-luvun laman aikana lanseeratun ”iirotarran”, joita liimailtiin autojen tuulilaseihin. Samanlaisen vuosittaisen veromerkin määrääminen pakolliseksi vinyylisoittimen pölykanteen olisi hyvä alku.

Niin sanottu kasettimaksu poistetaan tallennusvälineiltä. Tätä kautta ihmiskontakteja välttelevä mutta verkossa äänekäs kansanosa saadaan musiikinvähentäjien taakse. Poliittiseen manööveriin sisältyy kuitenkin se, että vero asetetaan kymmenkertaisesti rajumpana kaikkien äänentoistovälineiden rasitteeksi: nappikuulokkeista RCA-kaapeleihin.

Myös tekijänoikeusjärjestöjen hallitukset miehitetään musiikinvähentäjillä. Teosto- ja Gramex-korvaukset täräytetään niin rajuiksi, että radiokanavilla on varaa soittaa korkeintaan kaksi musiikkikappaletta vuodessa.

Kaikkea musiikin omistamiseen ja julkiseen esittämiseen löyhästikin liittyvää toimintaa lyödään niin brutaalilla raippaverolla kuin vain on kansainvälisten kidutustenvastaisten sopimuksien puitteissa mahdollista.

Ellei tämäkään saa pahimpia ongelmakäyttäjiä luopumaan musiikista, sekä digitaaliset että fyysiset äänitallenteet siirretään huumausainelainsäädännön piiriin. Hallussapito edes omaan käyttöön on rangaistavaa. Maahantuonnista, myynnistä ja välittämisestä koituu vankeustuomio.

”Ankarasti progressiivinen levyhyllyvero on helposti perusteltavissa kestävyysvajeen paikkaamisella.”

Kitara ja muut kielisoittimet luokitellaan pitkiksi käsiaseiksi. Ne tulee säilyttää lukkojen takana, talla ja kielet irrotettuna. Käyttö on luvanvaraista ja silloinkin sallittua ainoastaan valvotulla alueella tai elokuussa metsässä punainen pipo päässä. Nuottipapereiden (myös tyhjien arkkien) kanssa noudatetaan samaa käytäntöä kuin Raamattujen suhteen entisessä Neuvostoliitossa.

Lopulta pääsemme tilanteeseen, jossa Suomessa on enää kaksi äänilevyä: Terveiden käsien Ääretön joulu ja Kojon So Mean. Niiden äärelle jonotetaan kuin Louvreen.

Jake Nyman murtautuu Radiotaloon. Yrittää epätoivoisesti etsiä The Beatleksien levyjä. Viikset pakkolunastetaan valtiolle rikoksentekovälineinä.

Emma-gaalassa haisee kumi ja veri, pissa ja paska. ”Pikkasen hyvä!” sanoo Läjä Äijälä jokaisessa kuudestatoista palkintopuheestaan. Kimmo Valtanen tuulettaa gintonicit molemmissa käsissä. Kojo syö nachoja. Yle kertoo vitsin.

Sanat: Janne Flinkkilä

Sanat: Janne Flinkkilä

Kommentointi