Biisissä on virhe, osa I – Tommi Saarikivi: objektiivinen kritiikki Bruce Springsteenin kappaleesta Streets of Philadelphia

Sanat: Tommi Saarikivi
Kuva: Wikimedia Commons / Creat


Jos jokin asia on pielessä, oudoksuttaa, tai muuten kaipaa korjaamista, apu löytyy yleensä ”googlettamalla”. Tämä toimii lähes poikkeuksetta hyvin, koska ihmiskunta on volyymiltaan niin tolkuttoman suuri, että joku (yleensä useampi) muu on törmännyt samaan ongelmaan, kysynyt, ja myös saanut kysymykseensä vastauksen.

Jos yritän asentaa sitä-ja-tätä tietokoneelleni ja saan virheilmoituksen, neuvo löytyy ainakin kymmeneen kertaan, kun vain syötän virheilmoituksen Googleen.

Löydän aihetta hakemalla jopa vertaistukea sille käsitykselleni, että Queenin Radio Gaga on aivan karmea biisi.

Siksi on kovin ihmeellistä, että jo yli kaksikymmentä vuotta sitten julkaistu Bruce Springsteenin Streets of Philadelphia ei ole herättänyt minkäänlaista musiikkiteoreettista keskustelua. Oikeasti en löytänyt yhtään relevanttia keskustelua aiheesta hauilla kuten ”streets of philapelphia composed wrong”.

Sitäkin enemmän kappale saa kritiikitöntä ylistystä osakseen. Ehkä Grammyn voittanutta kappaletta ei uskalleta arvostella.

Muistan edelleen oikein hyvin, kun kuulin kappaleen ensimmäisen kerran 1993 tai 1994. Olin ymmälläni, eikä alkuperäinen ihmetykseni aihe ole kahdessakymmenessä vuodessa muuttunut mitenkään.

Biisin kuunteluhan synnyttää mielikuvan, että kaikki ei ole nyt ihan kohdallaan, ja tänne hankalalle ololle löytyy onneksi ihan yksinkertainen musiikkiteoreettinen selitys: kappale on väärin sävelletty. Se on ihan objektiivinen tosiseikka, ja helppo havaita paitsi kappaletta kuuntelemalla, myös vaikkapa kokeilemalla sen soittamista akustisella kitaralla.

Kiinnostavampaa kuin virheen osoittaminen onkin oikeastaan kysymys siitä, onko herra Springsteen toiminut näin säveltäessään tietoisesti.

Jos nyt laittaa asioita vähän kontekstiin, totta kai 90-luvun alussa musiikissa tapahtui paljon kaikenlaista mielenkiintoista. Ambientissa, triphopissa ja kaikenlaisessa elektrokamassa laitettiin tietoisesti konventionaalisia sointukiertoja uusiksi sekä yhdisteltiin ja risteytettiin niitä mielenkiintoisin tuloksin, mistä syntyi uudenlaisia soundimaailmoja. Osa näistä kokeiluista toimi, osa on onneksi unohtunut cd-kansissa muuttolaatikoihin, joita ei koskaan avata.

Minä en tunne herra Springsteeniä ollenkaan, enkä hänen tuotannostaankaan kuin varovaisesti arvioiden ehkä vain noin 20–30 tunnetuinta prosenttia, joten jätän hänen henkilöönsä ja tuotantoonsa paremmin perehtyneille tahoille arvailun siitä, päätyikö hän säveltämään ajan hengessä tarkoituksellisesti väärin.

Mikä Streets of Philadelphiassa sitten mättää?

Kappale alkaa syntetisaattorilla soitetulla sointuparilla, muistaakseni F-duuri ja a-molli. Pari kertaa toistettuna ne synnyttävät kuulijassa herkästi tutun mielikuvan vaikkapa Iron Maiden -yhtyeen tuotannossa miljoona kertaa toistuvasta sointutehojen vaihtelusta, jossa vuorottelevat kuudennen asteen duuri ja ensimmäisen asteen molli. Jos tästä olisi kyse, kappaleen perustonaliteetti olisi a-molli, jonka rinnakkaissävellaji ja vaihtoehtoinen duuriperusaste olisi C-duuri.

Näin ei kuitenkaan ole, eikä tarvitsekaan olla. Samat soinnut toimivat periaatteessa oikein hyvin myös niin, että kappaleen perussävellaji on F-duuri (jonka rinnakkaismolli edellä mainitun kaavan mukaisesti olisi d-molli).

Kertosäkeeseen päästäessä viimeistään on selvää, että juuri tämän jälkimmäisen tonaliteetin Springsteen on tavallaan valinnut: F-duuri on kappaleen perusteho, sitä seuraava a-molli on kolmannen asteen mollisointu, ja kertosäkeen soinnut suorastaan perinteinen IV–I–V-sointutehojen kierto (Bb-duuri, F-duuri/A, C-duuri), jota ensimmäisen asteen soinnusta toistuvasti käytetty terssikäännös ei juurikaan tehoiltaan muuta.

Streets of Philadelphian korttitalo sortuu kuitenkin jo kauan ennen sen hyvin perinteistä kertosäettä, tarkemmin jokaisen säkeistön toisesta soinnusta alkaen.

”Streets of Philadelphian korttitalo sortuu jo kauan ennen sen hyvin perinteistä kertosäettä.”

Ilmiötä voi kuka tahansa lystisti kokeilla akustisella kitaralla: soita Springsteenin laulumelodiaa kitaran kahdella ylimmällä kielellä ja säestä melodiaa F-duurin kohdalla ihan vain F-pohjasävelellä. Vaihda a-mollin kohdalla pohjaksi vapaa A-kieli sekä sen yläpuolelta D-kieleltä toiselta nauhalta soinnun kvinttiteho eli E-sävel.

Sama kokeilu onnistuu varmasti oikein hyvin myös pianolla, mutta oma pianoni on niin kauheassa vireessä, että käytän mielummin kitaraa, jonka pystyn helposti virittämään itse.

Kaikki lauluosuudet Streets of Philadelphian säkeistöissä seuraavat samaa melodiakulkua, joka kulkee pääosin sävelillä A–G–F–(D)–C. Näin siitä riippumatta, onko melodian alla kulkevassa sointukierrossa vuorossa F-duuri vai a-molli.

Ongelmat alkavat, kuten sanottu, kun sointuaste vaihtuu a-molliin, ja melodiassa toistuva F-sävel synnyttää a-mollin kvinttisävelen kanssa ilmiön, jota tavataan kutsua melodiseksi inharmoniaksi. F-sävel on vain puolikkaan sävelaskeleen päässä a-mollisoinnussa vahvan kvinttitehon E-nuotista.

Edellä mainitussa kitaraesimerkissä kehotan siis pysähtymään herkuttelemaan laulumelodian kohtaan, jossa päästään F-säveleen, soittamaan tämän F-sävelen kitaran ylimmän eli E-kielen ensimmäiseltä nauhalta, ja pohjalle a-mollisoinnun peruskvintin A- ja D-kieliltä (sävelet A ja E).

Siinä kyllä mieli ja korva lepää, kun pohjan kvintti-E ja melodian F muodostavat ylinousevan oktaavin tai pienen noonin, kumpaa nimitystä tuosta hirviö-intervallista nyt sitten haluaakin käyttää.

Springsteeniä tämä ilmiö ei selvästikään vaivaa lainkaan. Päinvastoin, hänen korvaansa F-duurin päällä hyvin toimiva melodia soi niin hyvin myös a-mollin päällä, että erityisesti tätä juuri mainittua ongelmallista F-säveltä toistetaan pelkästään ensimmäisessä säkeistössä a-mollisointujen päällä, yleensä pitkinäkin nuotteina, yhteensä viisi kertaa (nuottiin päättyvät sanat ”unrecognizable” ja ”myself”, ja F-nuotilla lauletaan kokonaan sanat ”me”, ”away” ja lause ”on the streets of”, jossa ”on” ei tosin onneksi juurikaan kuulu).

Asia ei muuksi muutu kappaleen toisessa tai kolmannessa säkeistössä.

Lysti yksityiskohta kappaleessa on ylimääräinen melodialinja, joka ilmestyy kappaleen toisessa säkeistössä, melko tarkkaan kappaleen kestettyä 1:16, ja juuri sointukierron edetessä toisessa säkeistössä ensimmäisen kerran F-duurista ongelmalliseen a-molliin.

Tämä melodialinja soittaa vuorotellen pitkiä F- ja E-säveliä. Huomionarvoista on se, että sävelet vaihtuvat niin sanotusti oikein ja sointukierron mukaan, väistäen melodisen inharmonian, joka Springsteenin laulussa jatkuu edelleen, ja samalla siis itse asiassa luoden vielä voimakkaamman ”jokin on pielessä” -kokemuksen kuulijalle, koska tämä sointujen tehoja korostava melodiakulku entisestään vahvistaa ristiriitaa taustan ja laulun välillä.

Kolmannessa säkeistössä tätä elementtiä ei enää olekaan mukana.

Ehkä tuo pieni yksittäinen melodialinja on ollut sessiomuusikon hätähuuto: ”Eikö kukaan muu täällä huomaa, että melodia ei lainkaan sovi tämän kappaleen sointuihin? Kuunnelkaa nyt!” Ehkä kyseinen kosketinsoittaja mainitun linjan soitettuaan erehtyi huomauttamaan asiasta tuottajalle tai Springsteenille ja joutui poistumaan studiosta ennen kuin ehti soittaa sen vielä kolmanteen säkeistöönkin? Herra Springsteen yksin tietää.

”Ehkä kosketinsoittaja erehtyi huomauttamaan asiasta tuottajalle tai Springsteenille ja joutui poistumaan studiosta.”

Haluan lopuksi korostaa, että hyväksyn sen tosiasian, että kaikki eivät pidä samanlaisesta musiikista. Se on ihan ok. Varmaankin kappaleessa kuunnellaan enemmän sen yleistunnelmaa ja Springsteenin kiistatta aika mukavaa ääntä. Moni todennäköisesti seuraa enemmän sen sanoja. Muistellaan ehkä myös elokuvaa, jonka soundtrackilla kappale on, tai lapsuutta tai nuoruutta 90-luvulla tai mihin kohtaan kenenkin elämää kyseinen biisi nyt sattuu osumaan, jos sen sattuu tuntemaan.

Kaikesta tästä huolimatta olen melko varma, että kovin moni ei ilokseen kuuntele ylinousevaa oktaavia soitettuna akustisella kitaralla. Se kuulostaa objektiivisesti arvioiden ikävältä. Ja samasta syystä Streets of Philadelphia on minulle aika työläs kuuntelukokemus.

 

Jälkikirjoitus

Olen antanut itseni sittemmin ymmärtää, että analyysissani viitattu kosketinsoitinta soittava sessiomuusikko onkin herra Springsteen itse. Hyvin lyhyen harkinnan jälkeen katson, että tämä tosiseikka tuo yhtälöön oikeastaan vain yhden lisämahdollisuuden: ehkä Springsteen on yrittänyt tällä keinolla paikkailla virhettä, joka on tapahtunut jo kappaleen säveltämisvaiheessa. Todettuaan, että keino ei toimi, hän on jättänyt lisäämättä mainitun linjan kolmanteen säkeistöön. Johtopäätös on joka tapauksessa edelleen sama: herra Springsteen yksin tietää.

Kuuntele ja tuomitse itse

Kommentointi