Animoidun kurjuuspornon klassikko

Sanat: Artemis Kelosaari
Traileri & stillit: Cinelious Pics / Mushi Productions


Eiichi Yamamoto (ohjaus): Belladonna of Sadness
(Kanashimi no Belladonna, 哀しみのベラドンナ)
Pääanimoija: Gisaburo Sugii
Kesto: 95 min
Japani 1973
Perustuu Jules Michelet’n alkuperäisteokseen La Sorcière (1862), joka on julkaistu englanniksi nimellä Satanism and Witchcraft (1863)

Ah, pimeä keskiaika. Linnanherroilla oli oikeus raiskata alhaissyntyisiä naisia mielensä mukaan, ihmiset elivät ankarasti kristinuskon dogmien mukaan ja kaikki vähänkin poikkeavat poltettiin noitina.

Paitsi että kuka tahansa oikea historiantutkija voi kertoa sinulle, että kaikki tuo on pitkälti myyttiä – myyttiä, jonka taustalta löytyvät oman aikansa ainutlaatuisesta edistyksellisyydestä vakuuttuneet viktoriaaniset historioitsijat, kuten Jules Michelet.

Kas, viktoriaanisella ajallahan normienvastaisuus oli jo ymmärretty kriminalisoinnin sijaan patologisoida ja miehet kunnioittivat naisia ainakin niin kauan kuin nämä olivat kilttejä ja miellyttäviä.

Myös fiktiivisen tarinan sijoittaminen menneisyyteen tarjoaa heteromieskäsikirjoittajalle kätevän mahdollisuuden mässäillä naisten alistamisella ja heihin kohdistuvalla seksualisoidulla väkivallalla. Jos joku tätä tulee kritisoimaan, aina voi puolustautua vetoamalla siihen, ”miten asiat nyt vain ennen olivat”.

2010-luvulla tätä keskustelua on käyty muun muassa Game of Thrones -televisiosarjan ympärillä, mutta koska en ole katsonut yhtäkään jaksoa kyseisestä pseudokeskiaika-fantasiasarjasta, en kirjoita siitä sen enempää. Sen sijaan kirjoitan kokopitkästä animaatioelokuvasta Belladonna of Sadness, jonka tuore 4k-restauroitu versio esitetään tulevana viikonloppuna Helsingin Animatricks-animaatiofestivaalilla peräti kaksi kertaa.

Vuonna 1973 Japanissa tehty Belladonna of Sadness on saanut innoituksensa edellä mainitun Michelet’n historiateoksesta La Sorcière (1863). Elokuva kertoo Jeanne-nimisen talonpoikaisnaisen traagisen tarinan, joka vie joukkoraiskauksesta yhteisön hyljeksinnän kautta polttoroviolle, ja väliin mahtuu leikittelyä noituuden ja Saatanan kanssa. Michelet näki noituuden yhteiskunnallisen protestin muotona ja koki ehkä myötätuntoakin kapinoivia naisia kohtaan.

.

.

Belladonna of Sadnessin Jeanne on kuitenkin tahdoton uikuttaja (kirjaimellisesti, koska jostain syystä hänellä on tapana jatkuvasti äännellä kuin hekuman huipulla), jota kohtaan voisi tuntea myötätuntoa, ellei hänen uhrinroolinsa olisi niin läpinäkyvän itsetarkoituksellinen. Hänet voi ruhjoa läpi koettelemuksen toisensa jälkeen kuin Markiisi de Saden Justinen tai (ehkä oikeammin) hentai-filmin päähenkilön ainakin, eikä hän koskaan voi saada oikeutta tai todellista kostoa.

Edes epäoikeudenmukaisuuden tai epäoikeudenmukaisen maailman kuvauksena Belladonna of Sadness ei toimi. Ensinnäkin koko elokuvan moraalikäsitykset vaikuttavat aivan kieroutuneilta (tai oikeastaan ne itse asiassa ovat lähellä keskiaikaisia).

Mukaan on sotkettu vaivaannuttavan falliseksi piirretty, kornia naurua naurava Saatana, joka viettelee (kirjaimellisesti siis seksuaalisin keinoin) Jeannea ”pahuuteen” – mikä kuitenkin merkitsee nimenomaan julman yhteiskunnallisen järjestyksen uhmaamista? Saatana, vaikka lupaileekin Jeannelle valtaa ja voimaa, ei toisaalta pelasta tätä roviolta tai auta tätä kaatamaan tyrannimaista feodaaliherraa.

”Vaivaannuttavan falliseksi piirretty, kornia naurua naurava Saatana viettelee Jeannea ’pahuuteen’.”

Ymmärsinkö nyt siis oikein, että ”pahuutta” on seksuaalisuus ja vallanhimo, ja siksi Jeannekaan ei voi lopulta voittaa, vaan pysyy uhrina? Ei niin, että hänessä itsessäänkään olisi mitään ylevää kapinallista marttyyrihenkeä. Hän on loppuun saakka sama heikko ulisija, ja hänen ”lankeemuksensa” Saatanan valtoihinkin voi nähdä jonkinlaisena heikkoutena – kenties kyvyttömyytenä ottaa vain nöyrästi vastaan kaikki loka, mitä yhteiskunta kaataa hänen päälleen?

Ottakaamme vertailukohteeksi eräs toinen animaatioelokuva: Suomen kansainvälisesti tunnetuimman nukkeanimaatiotaiteilijan Katariina Lillqvistin Ksenia Pietarilainen (1999). Ensinnäkin siinä on kyseessä ihan aito pyhimyslegendan (Ksenia Pietarilainen on ortodoksikirkon pyhimyksiä) dekonstruointi: Ksenia on väkivaltaisessa avioliitossa elävä, syfiliksen runtelema hovinainen, jonka mustasukkainen keisarinna paiskaa kadulle ja jonka kärsimyksillä katulaulajat tarkoituksella alkavat takoa rahaa.

Kuten Lillqvistin elokuvissa yleensäkin, mitään essentiaalis-metafyysistä ”hyvää” tai ”pahaa” ei ole; on vain ihmisiä, jotka yrittävät parhaansa mukaan pärjätä maailmassa, ja usein asiat vain menevät niin kuin menevät.

Juuri tästä syystä Lillqvist on niin loistava epäoikeudenmukaisen maailman kuvaajana. Hänenkään elokuvansa eivät aina ole historiallisesti tarkkoja, mutta se on lopulta samantasoinen kysymys kuin että miten hiilisangolla tai matkalaukulla (saati selkään kasvaneilla isoilla perhosensiivillä) voi lennellä kaupungin kattojen yllä tai miten yhdeltä mieheltä voi leikata jalat irti ja ommella ne sujuvasti toisen miehen jalantynkien jatkeeksi.

Animaatiolle vanhastaan tyypillisin keinoin – surrealismiin kallistuva tyylittely, liioittelu ja symboliikalla leikittely – Lillqvist kykenee luomaan maailman, joka on monella tapaa todellisempi kuin todellisuus.

.

.

Belladonna of Sadnessin kohdalla näin ei tapahdu, vaikka siinäkin on monia visuaalisesti komeita, surrealistis-symbolistia kohtauksia (tekijöiden näkemys mustasta surmasta on jo itsessään katsomisen arvoinen, samoin unenomainen orgiakohtaus, jossa keskenään paneskelevan kansan sukuelimet versovat kasveiksi ja eläimiksi).

Herääkin kysymys, miksi tämä elokuva on ylipäänsä tehty. Mitään varsinaista pointtia en kykene kaikkien kauniiden ja julmien (ja sinänsä koreasti piirrettyjen) kuvien keskeltä abstrahoimaan.

Animatricks-festivaali ilmoittaa vuoden 2016 teemakseen ”vaikuttavan animaation” – mutta mihin Belladonna of Sadnessin on tarkoitus vaikuttaa?

Suoraan sanoen ei tule mieleen kuin yksi ainoa ihmiskehon paikka, eikä se ole aivot tai sydän.

Jostain mystisestä syystä Jeanne on alasti tai lähes alasti suurimman osan ruutuajastaan ja kuvakulmat nuolevat taidokkaasti hänen vartaloaan. (Joka muuten, noin niin kuin keskiaikaisen nälkiintyneen talonpoikaisnaisen vartaloksi, onnistuu olemaan hämmästyttävän tarkalleen modernien kauneusihanteiden mukainen. Viimeistään tässä kohdassa pitäisi jokaisen ymmärtää ”mutku historiallinen yhtäpitävyys!” -argumentin todellinen sisältö.) Pisteenä i:n päällä hän pitää suutaan jatkuvasti ”aistillisen” avoimena ja huulia törröllään.

Vertailun vuoksi tarinan miehet näyttäytyvät täysissä pukeissa jopa silloin, kun korostetaan heidän rappiotaan ja hillittömyyttään, eikä heidän kärsimyksiään kuvata puoliksikaan yhtä nautiskellen kuin Jeannen.

”Pornoa Belladonna of Sadness edustaa monessakin mielessä – perinteisemmän hentain lisäksi nimittäin kurjuuspornoa.”

Pornoa Belladonna of Sadness kyllä edustaa monessakin mielessä – perinteisemmän hentain lisäksi nimittäin kurjuuspornoa, tuota populaarin historiankirjoituksen koulukuntaa, jonka mukaan menneisyys oli yhtä julmuuden ja alistamisen orgiaa.

Molempia tietenkin löytyy historiasta runsain määrin: on eriarvoisuutta ja epäoikeudenmukaisuutta ja jos jonkinlaista barbaarisuutta. Tämä on silti tasan yhtä yksioikoinen tulkinta kuin menneisyyden yliromantisointi jonkinlaisena pittoreskina satumaailmana, jossa kaikki oli paremmin.

.

.

Kurjuusporno kuitenkin kiehtoo – kenties samasta syystä kuin se kiehtoi viktoriaaneja. Kuten mihin hyvänsä toiseuteen, menneisyyteen voi projisoida niin toiveita (yliromantisointi) kuin kaikkea sitä, mitä ei ainakaan myönnetä omakseen.

Esimerkiksi seksismistä valittavia naisia pitää muistuttaa siitä, miten paljon huonomminkin asiat voisivat olla. Oikeastaan heidän pitäisi olla vain kiitollisia niistä armopaloista, joista he nykyisellään nauttivat, ja pitää suunsa kiinni.

Kaltaiselleni naisruumiin kauneudesta mitään ymmärtämättömälle katsojalle Belladonna of Sadness ei siis tarjoa juuri mitään muuta kuin suunnatonta ketutusta. Tätä pettymystä saatan hyvinkin lääkitä koko viikonlopun mittaisella Lillqvist-kuurilla.

Animatricks Helsingin Andorrassa, Dubrovnikissa ja Annantalolla 22.–24.4.2016. Ohjelma täällä.

Artemis Kelosaari on vuonna 1989 syntynyt filosofian maisteri ja kulttuurin sekatyöläinen, joka katsoo Katariina Lillqvistin Uralin perhosen joka itsenäisyyspäivä.

Kommentointi