KUN SINÄ 
KUOLET

Ellet halua kohdata väistämätöntä kohtaloasi, älä lue tätä artikkelia. Kysymys on elämästä ja kuolemasta.

Sanat Artemis Kelosaari



144. Niin monta ihmistä Suomessa viime vuonna keskimäärin kuoli joka päivä.


Sinä olet jonakin päivänä yksi heistä. 



Kiireisessä elävänelämässä harvemmin pysähtyy ajattelemaan realiteetteja, jotka kohtaavat ihmisen kuollutta ruumista. Vainajaa, kalmoa, raatoa, mikä nyt onkaan poliittisesti korrektein termi. 



Sosiaali- ja terveysministeriö määrittelee kuoleman hetkeksi, jolloin ”kaikki aivotoimintasi ovat pysyvästi loppuneet”. Ruumiisi käsittelyn ratkaisee syy, miksi niin on tapahtunut.




työntävätkö elävät ihmiset lämpimiä kumihansikoituja käsiä sisällesi?



Sahataanko rintalastasi irti ja työntävätkö elävät ihmiset lämpimiä kumihansikoituja käsiään sisällesi? Voivatko omaisesi tehdä jotain estääkseen moisen tapahtuvan? 



Suomen laki kuolemansyyn selvittämisestä — pykälät 7 ja 9 — sanoo näin:

Kuolemansyyn selvittämiseksi on poliisin suoritettava tutkinta,

1) kun kuoleman ei tiedetä johtuneen sairaudesta tai kun vainaja ei viimeisen sairautensa aikana ole ollut lääkärin hoidossa;
2) kun kuoleman on aiheuttanut rikos, tapaturma, itsemurha, myrkytys, ammattitauti tai hoitotoimenpide tahi kun on aihetta epäillä kuoleman johtuneen jostakin sellaisesta syystä; tai
3) kun kuolema muuten on tapahtunut yllättävästi.
[ - - ]
Jos kuolemansyytä ei voida todeta ulkonaisen ruumiintarkastuksen suorittaneen lääkärin lausunnon ja muiden tutkinnassa esiintyneiden seikkojen perusteella, on suoritettava oikeuslääketieteellinen ruumiinavaus ennen kuin kuolleen saa haudata. 


Lääketieteellinen ja oikeuslääketieteellinen ruumiinavaus ovat siis lakiteknisesti kaksi eri asiaa.

Yksinkertaistaen: lääketieteellinen tehdään silloin, kun olet kuollut enemmän tai vähemmän nätisti sairaalassa valmiiksi tiedettyyn tautiin. Silloinkin sen tarkoitus on lähinnä hankkia tietoa kyseisestä sairaudesta tai taudin etenemisestä. Sen saa tehdä vain omaisten luvalla. 



Vähänkin epäselvemmissä olosuhteissa kuolleet saattavat poliisin määräyksestä joutua oikeuslääketieteellisen ruumiinavauksen kohteeksi. Silloin ei kysytä edes omaisten mielipidettä. 



Tekninen suoritus on pääpiirteissään kuitenkin aina samanlainen: kallo ja rintakehä sahataan auki. Sen jälkeen ruumis tyhjennetään elimistä.

RUUMIINAVAUS . Sairaalajargonissa obduktio, yliopistokielessä autopsia. Oikeuslääkärit ja muut kalmojenavaajat ovat varsin kiireistä väkeä — ja silloinkin vaiteliaita, kun heidän kanssaan pääsee juttelemaan edes hieman pidempään.


”En minä oikeastaan halua jutella työstäni toimittajan kanssa”, eräs tämän jalon ammattikunnan edustaja sanoo hiljaisella äänellä puhelimeen. 

Toinen ruumiinavaaja, johtavassa asemassa työskentelevä oikeuslääkäri, muistuttaa ankarin sanoin ehdottomasta vaitiolovelvollisuudesta, joka kuuluu heidän ammattimoraaliinsa.

Aina vaikenemisen lakia ei ole kunnioitettu. Yhdeksänkymmentäluvun alusta pitäen Suomea on järkyttänyt ja naurattanut obduktiopreparaattorina eli ruumiinavausavustajana työskennelleen Valtteri Suomalaisen paljastusteos Kuolet vain kahdesti

Teoksesta selviävät muun muassa oikeuslääketieteellistä ruumiinavausta vaativien kalmojen haastavimmat alalajit: junan alle jääneet (jotka tyypillisesti tuodaan laitokselle useina noin puolen kilon palasina), kesäiseen metsään kuolleet (joissa saattaa olla ”useita kiloja kärpäsen toukkia, puhumattakaan muista loisista”) sekä tietenkin vedestä löytyneet kalmot (”löyhkääviä ja kolminkertaiseksi turvonneita”). 

Viimeisenä mainitut, ammattislangissa ”kellut”, joudutaan usein valuttamaan tyhjiksi vedestä, ja veden mukana saattaa valua saippuamaiseksi muuttunutta kehon rasvaa. 

Keskivertovainajat — siististi sairaalassa kuolleet, yleensä ikäihmiset —makaavat mahdollisen autopsian jälkeen sairaalan kylmiön lavereilla alastomina, lakanoihin käärittyinä ja lappu isovarpaassa. Kellujen kaltaiset vähemmän esteettiset kalmot päätyvät samaan paikkaan tiukasti pusseihin suljettuina.

”Aina kun sairaalaan meni hakemaan jotain vainajaa, sitä toivoi, että ’älä oo pussi, älä oo pussi’”, muistelee 2000-luvun alussa hautaustoimistossa työskennellyt Jari. 

Pussitetut kalmot ovat hautaustoimiston väelle murheenkryyni, koska ”ensinnäkin pitää aina selvittää, että mitäs nyt”. Pussin läpi saattaa myös tihkua nesteitä, joiden koostumusta ei ehkä halua miettiä. 

Toisaalta pusseilla on myös suhteellisen hyvä puolensa. 


”Kelluja ei voi pukea, koska niillä ei pysy se iho päällä”, Jari sanoo. Niinpä pussitetulle vainajalle usein vain viikataan toivotut vaatteet kauniisti pussin päälle. 

Pussittamattomat kalmot tarvitsevat viimeiselle matkalleen vaatteet ylle. Hautaustoimistossa työskentelevän Tuulan mukaan noin 20 prosenttia omaisista haluaa valita ne itse. Puku tai arkivaatteet ovat yleisimpiä toiveita. Ja kukapa kalmon pukisi, ellei hautaustoimiston väki itse. 

”Sulla on siinä kirjaimellisesti hyvin nihkeä ja kylmä tyyppi, joka ei auta sua -tana pätkääkään”, Jari sanoo. Hänen mukaansa on yllättävän yleinen ongelma, että omaiset tahtovat vielä viimeisen kerran ”imarrella” vainajaa. Niinpä he ostavat liian pienet alushousut ja sukat. 

”Viisi minuuttia hyvin kuumottavaa äheltämistä”, Jari luonnehtii ensimmäistä yritystään pukea vainajalle sukat. 

Alushousujen pukeminen on ”kahden miehen hommaa”. Housuja kiskotaan jalkaan lahje kerrallaan. Loppujen lopuksi ”ronskimmat otteet ovat paitsi sallittuja myös pakollisia”. 

”Kun pukemiseen on tottunut, ei se ole vaikeaa”, Tuula sanoo.

Elleivät omaiset toisin toivo, hautaustoimiston väki pukee vainajan selästä auki olevaan valkeaan paitaan. Joskus varsinaiset vaatteetkin voidaan leikata selästä auki pukemisen helpottamiseksi. (Juuri selästä avonainen paitahan paljasti haudasta karanneen zombin elokuvassa Dawn of the Dead!)

Kun kerran zombeista tuli puhe: lukuisia alan elokuvia nähnyt Jari paljastaa, että eräästä ”äärimmäisen epärationaalisesta itsesuojelurefleksistä” hän ei koskaan päässyt irti käsitellessään kuolleita.

”Niiden ilme tuli tsekattua aina välillä. Mä henkilökohtaisesti en koskaan täysin luottanut niihin.”

Keskivertokalmo sinänsä ei välttämättä aiheuta kauhunväristyksiä. Jarin sanoin, ”pitää vaan tottua tämän alan vähemmistöryhmään”. Kuoleman kosketus piirtää eri vainajiin erilaiset jäljet. Tuula on 23-vuotisen uransa aikana nähnyt koko kirjon.

”Joku on kalpea, joku voi tummua, joku voi punertua”, hän kertoo. Joillakin on lisäksi eri puolilla kehoa lautumia eli hyytyneestä verestä muodostuneita tummia läiskiä. 

Eläväkuollut. Se on enemmän yhdysvaltalainen kauneuskäsitys vainajasta. Toisin kuin Yhdysvalloissa, Suomessa ei ole tapana meikata kuollutta mahdollisimman elävän näköiseksi — saati että silmiä ommeltaisiin kiinni tai verisuonet pumpattaisiin täyteen formaldehydiä. Sitä saa nykyään Suomessa käyttää vain vainajien tai näiden ruumiinosien säilömisessä tieteellisiin tarkoituksiin tai muissa poikkeustapauksissa.

”Meillä vain pyyhitään vainajat vedellä ja kammataan hiukset. Tippa kudosliimaa silmiin, jos halutaan”, Tuula sanoo. ”Suomessa vainajat saavat olla vainajia.”

Tuula kuvailee tyypillistä vainajan ilmettä ”levolliseksi”, kun taas Jari luonnehtii sitä lähinnä sammuneen ilmeen kaltaiseksi. Vähänkään kauemmin lämpimässä olevat ruumiit saattavat huokua hajua, jota Jari vertaa ruoantähteisiin ja varsinkin ”viikoksi–pariksi jääkaappiin unohtuneeseen lauantaimakkaraan”.

”Se on hyvin maallinen haju. Rinnastettavissa mihin vain pilaantuvaan eloperäiseen. Aina kun kävelen torilla silloin, kun sitä pestään päivän jälkeen, tulee flashbackeja.”

Obduktiot ja autopsiat jättävät vainajaan ison Y:n muotoisen arven, joka kulkee olkapäältä toiselle ja alavatsaan asti. Tuulan mukaan nuo arvet ovat yleensä varsin siistejä. Jarin muistikuvat ovat hieman synkempiä.

”Ei sinne kalmon sisään näe, mutta ihon kerrokset saattaa kyllä nähdä”, hän sanoo. Lisäksi ruumiinavausarpia on toisinaan vaikea kätkeä — esimerkiksi pään avaamisen jättämä viilto näkyy väistämättä ainakin osittain, jos vainajalla ei ole hiuksia.

Tuulan mukaan varsinkin kuolleet lapset saattavat saada arkkuun mukaansa esineitä, ”nalleja tai leikkitraktoreita tai muita leluja”. Aikuisia on puolestaan haudattu valokuvien tai kirjeiden kanssa.

”Periaatteessa se voi olla mitä tahansa, mikä vain sitten palaa tai sulaa krematoriossa”, Tuula sanoo.



Viimeinenmatka. Kun vainaja on turvallisesti arkussa, se kuljetetaan mustalla tila-autolla sairaalasta kappeliin odottamaan hautaamista tai tuhkaamista. 

Kuljetuskaan ei ole yksinkertaista: tavallinen ruumisarkku painaa jo itsessään 35–40 kilogrammaa. Jos siinä ei ole kantokahvoja, on vaikea saada järkevää tai ergonomista otetta. Jarin mukaan hautaustoimiston arkkukuskin tunnistaakin ”toistuvista ja pitkäaikaisista mustelmista kyynärpäästä ranteeseen”, ja selkävaivat ovat ammattitauti.

Tuula antaa arkun kantamiseen ammattilaisen vinkin: vahvat kantajat pääpuoleen, vähemmän tottuneet jalkopäähän.

”Pääpuolta ei saa päästää laskemaan liian nopeasti. Muuten se keikkaa ympäri.”

Omaisilla on yleensä mahdollisuus tulla sairaalakappeliin katsomaan vainajaa ennen kuin arkku viedään eteenpäin. Tuulan mukaan moni omainen ei kuitenkaan halua nähdä läheisensä ruumista. Vertailukohteeksi hän ottaa viisikymmenluvun, jolloin ihminen kuoli kotonaan ja vainaja saattoi olla siellä parikin päivää ennen siirtämistä kirkolle.


”Se on hyvin maallinen haju. rinnastettavissa mihin tahansa maatuvaan eloperäiseen.”


”Toki se on aina oma asia, että haluaako nähdä ruumiin”, Tuula sanoo. Tärkeämpänä hän näkee oman kuoleman yleisen tiedostamisen ja hautajaisten suunnittelun etukäteen.

”Jo kouluissa pitäisi neuvoa hautajaisjärjestelyissä ja mennä vierailemaan hautaustoimistoissa.”



Liukuhihnatuonelaan. Kuolemaa seuraavat tapahtumat ovat 2000-luvun Suomessa varsin byrokraattinen prosessi. 

Sinäkin siis joudut kuolemasi jälkeen eräänlaiselle byrokraattiselle liukuhihnalle, joka vie sinut kuolinpaikalta sairaalan kylmiön kautta krematorioon tai hautausmaan multiin. 

”Hautaustoimiston henkilökunnan ajasta iso osa kuluu yhteydenpidossa maistraatin kanssa, aikataulujen sopimisessa sairaalan ja hautausmaan tai krematorion kanssa sekä perunkirjoituksista juttelemisessa”, Tuula kertoo. 

Nämä ovat kirjaimellisesti elämän ja kuoleman kysymyksiä. Suomen laki kuolemansyyn selvittämisestä määrää pakolliset proseduurit heti ensimmäisissä pykälissään. 


Kuolemasta on viipymättä ilmoitettava lääkärille tai poliisille. Terveydenhuollon toimintayksikön tai lääkärin on ilmoitettava tieto kuolemasta väestötietojärjestelmään ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselle sekä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen edelleen Tilastokeskukselle. 

[ - - ] 

Kuolleen saa haudata [ - - ] vasta, kun kuolemansyy on siten selvitetty kuin valtioneuvoston asetuksella tarkemmin säädetään ja lupa hautaamiseen on annettu. Luvan hautaamiseen antaa lääkäri. 


Jari vertaakin vainajien käsittelyä modernissa Suomessa poliisin chain of evidenceen

”Ketjun pitää olla rikkoutumaton: todiste on pussitettu rikospaikalla, toimitettu varastoon sen-ja-sen toimesta ja luovutettu sille-ja-sille, jotka kaikki ovat valtuutettuja. Kalmoilla on sama juttu. Sitä ketjua säädellään tarkkaan.”

Entä tietynlaiset… väärinkäytökset? Onko kylmäketjussa heikkoja lenkkejä?

”Kyllä näitä juttuja kuuli toisen käden kautta — että joku oli joskus joutunut lähtemään duunistaan vähin äänin”, Jari muistelee. 

”Todennäköisesti näitä tapahtuu nykyisin enemmän maaseudulla. Kaupungeissa homma on sen verran kontrolloitua eikä hautaustoimiston miehillä loppujen lopuksi ole paljoakaan yhteistä aikaa vainajan kanssa.”

Jarilla on kuitenkin vastaus valmiina kysymykseen, mistä syyllinen kaikkein todennäköisimmin löytyisi.

”Sairaalan lääkintävahtimestarilla on kylmiön avaimet. Lisäksi se on tyyppi, joka päivystää virallisten työaikojen ulkopuolella ja hyvin usein yksin.”

Pidä tämäkin mielessä. Ennen kuin kuolet.

Aiheen arkaluontoisuuden vuoksi haastateltavien nimet on muutettu.


Oodi Elämälle — Ville Maljan näyttely Creat Spacessa 22.9.–2.10.2016. Albertinkatu 12. 


Tämä artikkeli elää verkossa vain näyttelyn ajan ja katoaa sen jälkeen bittien taivaaseen.